maanantai 26. marraskuuta 2012

1st Dolichos Ultra trail race 255km

Pitkään jo haaveena ollut Nemea-Olympia -juoksu vaihtui pidempään ja itsessään haastavamman tuntuiseen Dolichos ultraan, josta kuulin viime vuonna Kreikan konkareilta. Tämäkin juoksu päättyi Olympiaan, joten sen tulisin joka tapauksessa näkemään. Ja Nemeassahan on jo käyty.
Historiallisesti reissu oli erittäin antoisa. Ohjelma alkoi vuoden 1869 olympiastadionin edestä, kun bussi tuli noutamaan juoksijat torstaiaamuna. Bussimatka kisan starttipaikalle Delphiin otti pari-kolme tuntia. Bussimatkalla pääsi jo mukavasti tutustumaan muihin juoksijoihin. Delphissä, tai Delfoissa, on järjestetty antiikin aikaan olympialaisten esikuvina toimivia Pythian kisoja. Ja Olympiassa järjestettiin tietysti Olympiakisoja. Reitti tulisi yhdistämään nämä kaksi Panhelleenisten kisojen pitopaikkaa. Pääsimme ohjatuille kierroksille arkeologisille alueille sekä Delphissä, että Olympiassa.
Majoittauduimme isoon hotelliin ja kisan hintaan sisältyi yöpymisten lisäksi ruuat, jotka olivat erittäin maittavia koko reissun ajan. Torstaina keskityimme lähinnä ottamaan rennosti. Illalla oli ohjelmassa reittikuvaus videomuotoisena. Vähän aikataulut venyivät ja tiedotus pelasi muutoksista hieman niin ja näin. Esittelyvideo toi hieman vipinää kisaajiin. Oli pahoja kivikkoja, vuolaita virtoja ylitettävänä ja muutakin vaikeakulkuisempaa maastoa. Dolichos ultra race nimikin oli saanut trail sanan väliin. Video toden totta herätti myös minussa levottomuutta, vielä kun teknisten ongelmien vuoksi ei saatu katsottua pätkää loppuun asti. Sinänsä tekninen sopi minulle hyvin, olihan viime kesä rymytty metsissä ja vuoristossa, talven umpihankikahlauksista puhumattakaan. Reittimerkinnät olivat järjestäjän mukaan niin hyvät, ettei eksymisen vaaraa ollut. Risteyksissä pitäisi olla paljon nuolia ja heijastimia yöosuuksilla. Ei siis syytä huoleen?
Aamulla katseltiin video loppuun ja samat vakuuttelut merkkauksista saatiin. Aamupäivällä piti olla dropbagien jättö ja muuta mukavaa, mutta ihan selvillä aikatauluista ei ollut kukaan. Numeron ja säläkassin sain, kun ymmärsin kysyä järjestäjältä. Lounaan jälkeen oli pakko saada otettua vielä pienet unet ja mukana ollut korvaamaton Huoltaja kävi aina välillä alhaalla katsomassa tilanteen, saisiko varusteet jo jätettyä. Kello 17 aikaan alkoi dropbag sekoilu. Yksi piste alkumatkasta oli jätetty poissa ja siten huoltopistenumerot olivat muuttuneet. Sain kuulla tästä juoksijalta ja yritin levittää tietoa mahdollisimman laajalle. Sekoilu aiheutti tuskastumisia juoksijoiden keskuudessa.
Ajattelin lähteä hyvin pitkälle järjestäjän tarjoiluilla matkaan. Jätin vain 3 drop bagia. Ensimmäisen Rioon 109,2km, jossa oli kengät ja koko vaateparsi, yksi gainomax ja Maximin jumbogeeli. Toisessa kassissa 137,6km kohdalla oli vain gainomax ja geeli. Viimeisessä bagissa oli otsalamppu toiselle yölle, tuulitakki ja sama setti energiaa. Tämän sijoitin Kalenziin 187,2km:n kohdalle. Siellä oli siis oltava ennen 20:30 lauantai-iltana.  Ajattelin etukäteen juoksevani Rioon 11h aikaan ja maltillisesti Kalenziin 24h:n kuluessa viimeistään. Järjestäjät odottivat ensimmäisiä maaliintulijoita ~27h aikaan. Saksalaisten mukaan 29h piti riittää tähän reittiin. Nämä eivät olleetkaan ihan selvää pässin lihaa.


STARTTI

Vihdoin klo 17:40 olimme matkalla lähtöpaikalle, josta startin piti olla klo 18. Onneksi se ei ollut kaukana. Kuvauksien jälkeen aika lailla tasan 18:00 lähdimme Delphin arkeologisen alueen edestä juoksemaan loivan ylämäen jälkeen pientä polkua alas kohti Iteaa ja ensimmäistä huoltopistettä. Arviolta noin 600m tiputusta tuli meren rantaan.
Porukka aloitti juoksun yllättäen aika hiljaa. Juoksin polulla välillä jyrkkäänkin alamäkeen rennosti ottaen kärkiporukan kiinni. Nopeasti 4 hengen ryhmä erottui muista. Ensimmäisen kerran meinasimme juosta harhaan Belgialaisen kanssa jo aika alussa kun seurasimme keltaista nuolta. Toinen Belgialainen suomalaisillekin tuttu Wouter Hamelinck huusi takaa, että ei vasenta kun oikeaa tietä, siellä näkyy nauhoja. Ok, ei siis keltaisia nuolia.
Iteassa meidät otti vastaan suuri ryhmä lapsia ja aikuisia hurraten. Oli hieno tunne päästä matkaan. Olinhan saanut treenattua ensimmäistä kertaa hyvin, eivätkä vammatkaan haitanneet menoa. Huoltopisteillä otin pari lasia paikallista urheilujuomaa ja vettä mukaan pullovyöhön. Seuraavan huoltopiste Galaxidi oli Itean tavoin meren tuntumassa. Kreikkalainen tipahti meidän neljän porukasta jossain näillä main ja jatkettiin kahden Belgialaisen kanssa kärkiryhmänä pitkin meren rantaa myötäilevää maantietä. Huoltopisteitä oli melko harvoin, 7-13km:n välein mutta siitä ei oikeastaan ollut mitään haittaa koko matkan aikana. Oikeastaan päinvastoin, ei pystynyt jäämään notkumaan kovin usein huoltopisteiden huokutteleviin tuoleihin.

1.YÖ
Alun jälkeen ei juoksu sujunutkaan ihan niin iloisesti kuin olin toivonut. Jossain 40-60km:n kohdilla alkoi jo tuntua, että ”saa nähdä mitä tästä tulee”. Belgian Lindekens tippui ryhmästä seuraavana ja jatkoimme Wouterin kanssa kahdestaan kärjessä. Tosin hänen vauhtinsa oli sen verran reipasta, että jättäydyin myös itse hieman perään. Muistaakseni Aghi Pantesin, 39,1km kohdalla järjestäjät hieman muistutteli meitä, että olimme aloittaneet melko lujaa, kun saksalaisetkin ovat takana.
Tie mutkitteli rantaa pitkin. Poikkesimme tieltä rannalla oleviin pieniin kyliin huoltopisteille, josta nousimme takaisin tielle hieman ylemmäs. Huoltopisteillä ihmiset kannustivat koko matkan ajan aivan käsittämättömän mahtavasti. Kaikki juoksijan toiveet pyrittiin täyttämään. Pimeän tullen taivaalle nousi myös superkuu. Valtava mollukka, joka valaisi reitin. Jos reitti olisi ollut tuttu, ei otsalamppua olisi tarvinnut ollenkaan. Haasteita asetti illalla noussut kova vastatuuli, jota vasten sai tosissaan painaa. Kylmä juostessa ei kuitenkaan tullut. Kävin jossain 60km:n kohdalla tekemässä isomman tarpeen sissityyliin. Tässä vaiheessa olivat ilmeisesti saksalaiset ohittaneet minut. Tätä en tosin silloin huomannut.
Wouter tallusteli pimeällä tiellä myös jossain 60km:n kohdilla. Kysyessäni vointia, tuumi vatsan olevan sekaisin. Olikin harmiksi joutunut lopettamaan siitä vähän eteenpäin. Oma pakki oli myös hieman herkillään mutta kerran tunnissa otettu suolatabu auttoi imeytymisessä. Isompaa väsymistä ei ensimmäisen yö osalta tullut. Kofeiinia en nauttinut mutta yhden guaranashotin imaisin aamuyöstä. Slovenian kaksikko pyyhälsi yöllä jossain vaiheessa ohitseni parivetona. Hyvää tiimityöskentelyä! Aloin odotella ensimmäistä oikeasti mielenkiintoista asiaa, joen ylitystä. Joki oli pettymykseni kuiva, eikä siitä sen enempää kerrottavaa jäänyt.
Rion silta alkoi häämöttää jo melko kaukaa ja lähestyi hyvin hitaasti. Jossain satasen kohdilla Slovenialaistiimin toinen osapuoli heitti myös pitkää sylkeä ja ohitin heidät vuorostaan. Tässä vaiheessa oma juoksu jotenkin avautui. Rytmi löytyi ja meno tuntui helpolta. Ehkä energia-nestetasapaino loksahti myös kohdilleen, tai jotain. Ennen Rion siltaa sain kiinni Vanicekin ja Prochaskan. Olivat hieman yllättyneitä suomalaisen nähdessään. He jäivät juttelemaan oman huollon kanssa ennen siltaa ja minä jatkoin kohti sillan jälkeistä huoltopistettä. Olisi hienoa olla ensimmäisenä Rion cut off –paikassa. Olisihan sekin saavutus. En tosiaankaan ajatellut sijoituksen pysyvän koko matkaa.
Sillalla Hanna huiskutteli Bussista kun he ajoivat ohi. Potkaisin sillalla reilun metrisen aidan ylityksessä polveni teräkseen. Onneksi sain vain pintanaarmuja ja juoksu onnistui hyvin edelleen. Päästessäni sillan ohi etsin nuolia asvaltista, jotka sitten tässä vaiheessa olivatkin keltaisen värisiä. Vain yksi nuoli, oikeaan, siispä sinne. Kun oli jo hieman hermostuneesti juossut n.2km loivaan ylämäkeen, alkoi puhelin soida. Hanna kysyi missä olen, kun saksalaisetkin ovat siellä jo. Ilmoitin olevani reitillä ja että ihmeen pitkällä huoltopiste sillasta on. Olin kääntynyt väärään suuntaan. Jollain ilveellä olisi pitänyt tajuta kääntyä sillan jälkeen vasempaan ja tehdä 500m pisto huoltopisteelle ja sitten palata takaisin reitille. Ei muuta kun 180 astetta ja takaisin huoltoon. Vaikka tästä merkkausvirheestä sanoimme kuuluvasti ja hieman ärtyneinä organisaatiolle, juoksi tästä paikasta väärin vielä minunkin jälkeen useita. Mm. Suomen Hitain, Strychalski ja Falkov.
Olin Riossa noin 12h kohdalla pienten sekoilujen jälkeen, eli tunnin suunniteltua jäljessä. Reitti oli alusta alkaen oletettua raskaampi, eikä kaikkia nousuja etukäteen profiilissakaan mielestäni ollut. Polkupätkät hidastivat myös hieman vauhtia. Vaihdoin kengät ja otin kompressiosäärystimet + normisukat kompressiosukkien sijaan jalkaan. Rasvasin jalat NOK:lla ja söin hieman. Lähdin melko nopeasti kun aurinkokin alkoi nousta. Edessä olisi pitkä n.+1000m nousu, joka oli n.10km pitkä. Keskijyrkkyys siis 10%:n luokkaa. Edessä oli myös joen ylitys, jossa kuitenkin oli kivisilta, jota jotenkuten pääsi yli ilman kastelematta kenkiä.

PÄIVÄ
Nousu alkoi loivana melkein seuraavalle huoltopisteelle asti. Siitä jyrkkyys lisääntyi ja alkoi huonompi tie. Lopussa mentiin osittain myös kapeaa polkua. Huipulta maisemat alas Rion sillalle olivat huikeat. Jäätiin hetkeksi ihastelemaan aamun aurinkoon alhaalla siintävää kaupunkia ja merta. Vanicek oli ottanut minut kiinni loppuylämäen aikana. Hän oli vähän pummannut ylös tultaessa. Lähdin nousemaan rinnettä muutaman kymmenen minuutin takamatkalta, enkä nähnyt häntä ennen kuin vasta ylhäällä. Jatkoimme alaspäin yhdessä matkaa, välillä olin hieman edellä ja taas välillä Michael katosi horisonttiin. Huoltopisteillä viimeistään aina tapasimme. Reitti laski aina välissä alemmas ja nousi sieltä ylös. Osa ylämäistä oli jyrkkiä ja hankalakulkuisia ja osa loivempia mutta hiivuttavia. Loiviin pystyi hyvin juoksemaan kun taas jyrkät oli pakko kävellä säästääkseen voimia. Ylämäissä tuuli ei päässyt puhaltamaan ollenkaan ja päivän lämpötila kipusi reilusti hellelukemille n. 26-30:een asteeseen. Alamäissä viileä tuuli vuorilta helpotti hieman. Melko lähellä näkyvät lumihuippuiset vuoret tuntuivat hieman hassulta kuumassa Kreikassa.
Huoltopisteillä keskityin juomaan ja syömään aina jotain, jotta energia ei loppuisi. Valutin vesipulloon usein järjestäjien tarjoamia geelejä veden sekaan huoltopisteiden väliseksi ajaksi. Erityisen vaikeakulkuinen polku sattui ehkä jonnekin 160km:n tienoille. Osaksi kuivuneeseen joen uomaan oli merkattu kiviin keltaisia nuolia ehkä kilometrin-parin verran. Mitään polkua ei oikeastaan edes ollut, vaan kiviltä piti hyppiä kiville. Välissä yritin hakea helpompaa reittiä piikkipensaiden läpi. Nämä kilometrit olivat todella hitaita. Ennemmin vertaisin tätä kohtaa PTL tyyliseen rymyämiseen, kuin mihinkään muuhun kokemaani ultraan.
Vanicekin kanssa mentiin edelleen aika samoja matkoja. Jäätiin hetkeksi nautiskelemaan huoltoihin jääkylmää riisifruttia tai hunajaa suoraan purkista. Jossain vaiheessa päivällä dropbageja ei enää ilmestynyt huoltopisteille. Michael tuskastui melkoisesti dropbagien puuttumiseen. Hänelle oli reppu selässä kuten monella muullakin juoksijalla, joten energiaa oli jonkin verran matkassa. Hän oli kuitenkin luottanut oman energiahuollon tuttuihin tuotteisiin ja ripotellut melko paljon dropbageja. Meni ehkä 30-40, ehkä jopa 50 km, ettei yhtään varustepussia ollut huoltopisteillä ja Michaelilta loppui omat energiat. Hän onneksi löysi sopivaa evästä huoltopöydistä. Itse aloin olemaan huolissaan viimeisellä huoltopisteellä ennen Kalentzia, missä minulla piti olla seuraavaksi yöksi otsalamppu ja takki. Jos niitä ei olisi siellä, ei yön juoksusta tulisi mitään. Pitäisi yrittää saada joltain joku lamppu lainaan ja pitkää paitaa tai jätesäkkiä. Yritin miettiä jotain ratkaisua. Huoltopisteen järjestäjät kuitenkin ilmoittivat, että dropbag-auto oli mennyt rikki ja uusi auto oli jo matkalla. Kalentzissa pitäisi olla jälleen dropbagit tallella. Mikä helpotus. Tässä vaiheessa lähdin hieman kiristämään tahtia. Huomasin, ettei Vanicek lähtenyt vauhtiin mukaan ja pyrin olemaan vain lyhyen ajan huolloissa. Hetken kulutta en enää nähnyt häntä enää huoltopisteillä, vain hänen huoltoauto, joka yleensä juuri kurvasi paikalle. Juoksu kulki edelleen kuin unelma ja tunsin oloni vahvaksi. Tiesin, että jäljellä oleva 70km menee helposti jos mitään radikaalia ei tapahdu.
Huoltopisteitä oli aina pienissä kylissä, jossa oli paikalliset kannustamassa. Muutaman sellaisenkin kylän läpi, missä ei ollut virallista huoltoa, reitti kulki. Kylän väki oli silti tehnyt leivonnaisia juoksijoita varten. Jotain omatekoista juomaa ja muutakin syömistä löytyi. Jätin kuitenkin kohteliaasti kokeilematta tarjoiluja. Eräässä kylässä oli aivan mieletön tunnelma. Varmaan koko kylän mummot ja papat olivat tien varressa kannustamassa. Tielle oli laskettu matto, jonka yli juoksijat juoksivat, kun samalla mummot heittelivät kukkien terälehtiä päälleni. Vielä kun tiesin olevani ensimmäinen ja juoksu kulki kuin unelma, tunne oli aivan mahtava! Ilta-aurinko vielä värjäsi lähistön vuoren huiput kultaan.

2.YÖ
Pimeä saapui ja jatkoin luottavaisesti matkaa. Seuraava mielenkiintoinen pätkä alkoi 204km:n kohdalla, kun käännyttiin kapealle polulle, joka oli melkoisen tekninen. Kiviä, aidan pätkiä ja hieman jotain rautalangantapaisiakin ansoja oli havaittavissa. Reitti oli tässä vaiheessa ihan hyvin merkitty, enkä joutunut kuin yhdessä kohdassa hakemaan seuraavaa merkkiä n.5min, kun heijastinrautakeppi oli kaatunut hiekkakumpareen taakse. Asetin merkin paikoilleen seuraavia varten ja seurasin lähellä olevaan joenylitys paikkaan. Olin saanut Vanicekia huoltavasta autosta jätesäkit ylitystä varten. Autossa oli toinen saksalainen juoksija, joka oli joutunut keskeyttämään, eikä tarvinnut säkkejä. Joen tullessa eteen heitin säkin jalkoihin ja hyppäsin virtaan. Vettä oli puoleen reiteen ja virtaus oli melko vuolas. Onneksi joen yli kulki naru, josta pidin toisella kädellä kiinni. Jos ei olisi tehnyt tätä, yllätyksellisen voimakas virta olisi varmaan vienyt minut mukanaan. Pääsin hitaasti askel kerrallaan joen yli, eivätkä säkit vuotaneet kuin hieman lopussa ja kengät olivat ihan kuivat vastarannalla. Järjestäjien pystyttämä lämmittelyleirin tuli ja huolto, ei huokuttanut ja jatkoin matkaan samoin tein. Tämän jälkeen tuli jyrkkä poluton niittyjakso. Välissä piti ottaa käteen kaksi terävää kiveä, että sain kammettua itseni ylös jyrkkää rinnettä.

Tielle päästyäni ja huoltopisteen antimien jälkeen aloin lähestyä Foloin metsää. Juoksin hyvää vauhtia ja laskeskelin päissäni, että kun maaliin oli enää maratonin verran tulisin olemaan perillä jossain 5-6 aikaan aamulla. Kuuluisa metsä tuntui melko pitkältä osuudelta, enkä ehkä osannut nauttia siitä sen ansaitsemalla tavalla. Keijuja toki näin. Tuntui, että risteiltiin edestakaisin pimeässä metsässä. Vihdoin metsäosuus loppui. Tästä alkoikin sitten täydellinen sekoilu. Juoksin seuraillen merkkejä pieneen metsikköön tiepätkän jälkeen polkua pitkin. Eteen tuli t-risteys, oikealle kädellä oli heijastin. Jatkoin matkaa sinne. Polku loppui, merkkejä ei näkynyt missään. Kävin etsimässä todennäköisistä suunnista lampun valon avulla heijastimia. Palasin takaisin edelliselle merkille, yritin uudestaan. Kävin katsomassa risteyksestä vasempaan menevän tien. Risteyksestä suoraan, jopa pusikkojen läpi hetken matkaa ja ihmettelin, kun missään ei ollut mitään merkkiä. Aloin menettää jo hermot. Tutkin kaikki epätodennäköisetkin suunnat. Kun olin puolisen tuntia etsinyt ilman onnistumisia, oli pakko ottaa puhelin käteen ja soittaa järjestäjille, kuten he olivat ohjeistaneet, jos jotain sattuu. Toinen annetuista numeroista oli kiinni ja toinen ei vastannut. Yritin uudestaan ja onneksi sillä kertaa tärppäsi. Sidekick Janine antoi puhelimen pääorganisaattori Effielle. Selvitettyä tilanteen, hän ei tuntunut tajuavan mitä yritin sanoa. Puhui välillä ranskaa ja oli poissa oleva. Aloin menettää jo hermoja ja selitin udelleen selkeästi ja rauhallisesti. Hän ymmärsi kai lopulta ja sanoi lähettävänsä apua. Sanoin palaavani Foloin metsän jälkeiselle asfalttitielle.
Puolen tunnin kuluttua soitin uudestaan. Minulta kysyttiin, että vieläkö olen siellä ja olin jo todella kypsä. Sanoin, että olen ensimmäinen, enkä löydä reittiä. Kun seuraavat tulee, eivät he mitenkään voi löytää oikeaa reittiä, sillä merkit ovat niin huonosti laitettu. Taas luvattiin lähettää apua. Odottelin hetken ja aloin olla jo kylmissäni. Palasin takaisin metsään ja kävin vielä kerran paikat läpi, turhaan. Palatessani taas tielle ja soittaessa järjestäjille jo melkein huusin, että olen ollut yli tunnin tässä metsässä, eikä täältä löydä eteenpäin. Onneksi Vanicekin valo alkoi näkyä Foloin metsän siimeksestä. Hänen tullessa paikalle, annoin nopean tilannekartoituksen. Sanoin, että mene edeltä, jos keksisit jotain uutta ideaa reitin etsintään. Samat paikat käytiin läpi, samalla tuloksella. Taas soiteltiin, nyt yhdessä. Viimein, kun ei mitään järkevää keksitty, lähdettiin juoksemaan lähimpään kylään. Sieltä yritimme saada apua. Soiteltiin Michaelin huoltoautoon. Viimein organisaation auto ajoi ohi, pysähtyi ja vei meidän huoltopisteelle. Annettiin voimakas palaute metsän merkinnöistä kaksissa tuumin. Tärisimme huoltopisteellä pienessä horkassa ja joimme lämmintä teetä. Molemmilla oli epäuskoinen fiilis, joskin hieman helpottunut, kun pääsimme takaisin reitille. Kisan nettisivuilla oli jostain syystä muista kisoista poikkeava merkintä, että juoksijaa ei rangaista eksymisistä. Sen lausunnon merkitys alkoi selvitä.
Lähdimme jatkamaan juoksua jutellen ja seuraillen merkkejä. Kun hetkeen emme olleet havainnoineet enää reittimerkintöjä, alkoi pelko hiipiä puseroon. Sanoin Michaelille, että juoksen takaisin edelliselle merkille tarkistamaan reitin. Merkki löytyi ja hiekkatie oli suora, eli oikealla tiellä ollaan. Jatkettiin nousemista vuorelle pimeässä. Merkkejä ei edelleenkään ollut. Epävarmuus kasvoi, mutta tienhaaroja ei ollut ollut. Olimme nousset jo melko korkealle ja vastaan tuli t-risteys. EI MERKKEJÄ! Puhelin käteen ja soittamaan, toiveena, että nyt saisimme avun nopeasti. Sekoilu jatkui puhelimessa kuten aiemminkin. Välissä saimme yhteyden, välissä puhelin oli kiinni tai siihen ei vastattu. Michael soitti huoltoautolleen ja saimme paikallistettua itsemme heidän avulla. Auto oli seuraavalla huoltopisteellä ja he ajoivat vuoresta ulospäin valot ja räpsyttivät merkkejä. Näimme alhaalla olevan laakson toisella huolella nousevan vuoren rinteillä vilkkuvat valot arviolta 5-10km:n päässä. Emme uskoneet tilannetta todeksi. Olimme seuranneet merkkejä ja kaiken piti olla kunnossa. Kun olimme olleet noin tunnin väärällä vuorella sekoilemassa, järjestäjät tulivat pientä tietä lava-autolla paikalle ja pääsimme takaisin reitille. Katseltuamme merkintöjä huomasimme, että eräästä risteyksestä lähti molempiin suuntiin merkinnät useita kilometrejä sitten. Taas joutui antamaan melko painavat palautteet organisaatiolle. Sentään alkoivat heti poistaa vääriä merkintöjä paikalta. Käsittämätöntä. Taas täristiin horkassa huoltopisteellä ja mietittiin ääneen koko järjettömyyttä. Ehdotin Michaelille, että oli varmaan parempi, että yritetään yhdessä eteenpäin ja maaliin asti. Jos eksymme jälleen, emme ole ainakaan yksin Kreikan öisellä maaseudulla. Yhdessä voisi yrittää päästä ihmisten ilmoille. Asia sovittiin ja tankkauksen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Saimme mukaamme saattoauton, joka esim. Spartathlonissa on 3-6:lla ensimmäisellä juoksijalla, koko matkan.
Loppumatkan otimme todella rennosti, jutellen ja hölkkäillen rauhallisesti. Kiire oli poissa. Istuimme huolloissa pidempään ja nautittiin niiden tunnelmasta. Hylätty talo, jossa oli rätisevä nuotio ja lämmintä juotavaa. Pieni kylä, jossa oli aamuun herännyt lapsia ja aikuisia kannustamaan. Juostiin tietä ja polkua vuoron perään, rauhallisesti. Mietittiin reittimerkintöjä ja miten seuraavat löytää perille. Ja monta meidän jälkeen yleensä edes pääsee perille. Saatiin oliivinlevät pieneltä tytöltä viimeiseltä huoltopisteeltä onnea toivottamaan. Sitä olisi tarvittu jo paljon aiemmin. Koko kisa tuntui siinä vaiheessa fiaskolta.

MAALI
Maalissa oli vastassa tärkeät ihmiset ja myös organisaation edustajat. Yritimme näyttää tyytyväisiltä maaliin tultuamme, vaikka sisällä vello, tosin jo hieman laantunut, suuttumus ja helpotus siitä, että on perillä. Tunsin toki ylpeyttä, että olimme ensimmäiset perillä ja todennäköisesti vain yksi tulisi maaliin alkuperäisen 43 tunnin aikarajan sisällä meidän jälkeen. Kisa oli todella haastava. Matka, ilma, mäet, rymyämiset, joen ylitykset ja organisaatio tekivät kaikki yhdessä kisasta jopa liian haastavan. Emme uskoneet, että järjestäjät olivat halunneet tehdä Dolichosista yhden maailman vaikeimmista ultrista. Se siitä oli kuitenkin tullut. Barkley on erikseen.
Saimme oliivinlehväseppeleet päihimme ja taksikyydin hotellille. Aamupalan ja 4-5 tunnin unien jälkeen olin jo ihan hyvässä kunnossa. Edes maaliin tullessa ei totaaliväsymystä ollut. Kävimme syömässä ja nauttimassa virvokkeita ennen kuin menimme ottamaan viimeistä tulijaa maaliin. Illalla oli vuorossa palkintojen jako syönnin kera. Mitaleilla palkittiin kaikki osallistujat vaikka etukäteen vain maaliintulijoille luvattiin mitali. Yksi kieltäytyminen mitalista tulikin. Järjestäjät eivät pahoitelleen mitenkään kisan aikaisia tapahtumia ja Effie toivoi ensi vuonna tulevan vähemmän valituksia kisasta. Näin kuitattiin ongelmat. Pidimme hauskaa juoksijoiden kanssa, emmekä ottaneet enää ongelmia niin vakavasti. Juoksijoiden kesken oli syntynyt hieno yhteishenki.
Seuraavana aamuna päästiin käymään vielä Olympian arkeologisella alueella ja museossa, myöhästyimme toki bussista ihme säätöjen vuoksi ja jouduimme kävelemään 2-3km alueelle. Juoksimme Vanicekin kanssa vielä yhden stadionin verran vanhalla antiikin Olympiastadionilla. Näimme myös olympiasoihdun sytyttämisharjoitukset. Ensi viikolla soihtu oli lähdössä kohti Lontoota Olympiasta jalan. Lähtöaikataulujen sekoilun jälkeen ja useiden avautumisten jälkeen pääsimme bussiin ja Ateenaan, jossa riippuvuus organisaatioon ja Effieen loppui. Mikä helpotus.
Jäimme miettimään, että ennen niin järjestelmällinen Head of Organisation oli muuttunut kahdessa vuodessa seniiliksi tädiksi. Voisiko syy olla jossain vakavassa sairaudenalussa, toiminta vaikutti välissä siltä. Niin tai näin, noin järjestettyyn kisaa en enää halua osallistua. Kreikka itsessään on erittäin hieno ultrajuoksumaa ja sinne palaan viimeistään 2013 Spartathloniin. Mikäli uusia kisoja harkitsen, otan selvää organisoinnista hieman huolellisemmin. Tosin nyt muutama viikko myöhemmin pahoitteluja on tullut ja ilmeisesti kaikki ongelmat ovat käyty läpi.
Kaikin kaikkiaan reissu oli ikimuistoinen ja paljon hyviä muistoja jäi. Nautimme suuresti muiden juoksijoiden seurasta ja itse hyvästä juoksusta. Ongelmat olivat ikäviä mutta niitä ei jaksa enää juuri muistella, ne eivät enää muutu miksikään.
Tästä on hyvä lähteä jatkamaan vuotta vuoristossa. Kesä ja syksy tuovat varmasti taas aimo annoksen lisää lihaskestävyyttä jalkoihin ja myös ylävartaloon.
Alpit kutsuvat!

http://www.doliho.gr/images/Doliho2012/photos.html 
Juha Jumisko


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti